Twitterasiaa ja deeliaiheinen kirja-arvostelu

Moi pitkästä aikaa. Kaksi juttua.

Ensimmäinen juttu on se, että Psykedeliöllä ja Psykedeeliuutisilla (FB:ssä facebook.com/psykedeeliuutiset) on tätä nykyä myös twittertilit. Aihepiirit ja rajaukset ovat aika samat kuin näissä FB/blogspot-blogeissakin, toisin sanoen Psykedeeliuutiset keskittyy deeliaiheiseen tieteelliseen tutkimukseen ja Psykedeliö käsittelee deelejä mm. yksilön, yhteisön, kulttuurin, politiikan, lainsäädännön, taiteen ja uskonnon näkökulmista.

Siinä missä em. psyblogeissa julkaistaan lähinnä ylläpitäjän itse kirjoittamaa tai suomentamaa sisältöä, uusien twittertilien julkaisutahti on blogeja aktiivisempi: tarkoituksena on jakaa twitterissä kaikenlaisia kiinnostavia, aihepiiria käsitteleviä linkkejä ja kutkutella siten esiin suomenkielistä, psykedeeliaiheista keskustelukulttuuria ja edesauttaa yleisen tietämyksen karttumista.

Jos siis harrastat twittervirroissa sukeltelua, laitahan hyvä kiertämään:
twitter.com/psykedelio ja twitter.com/deeliuutiset

Toinen juttu on taannoin rustaamani psykedeelikulttuuriaiheinen kirja-arvostelu, jonka ajattelin kiinnostavan Psykedeliön lukijoita. Se menee näin:

***

Sain tässä hiljattain luettua jo vuosikausia lukulistallani olleen psykedeelihistoriikin, Jay Stevensin kirjan Storming Heaven – LSD and the American Dream (1987). Teos kartoittaa psykedeelien matkaa länsimaisessa kulttuurissa, lähtien sveitsiläisen kemisti Albert Hofmannin ensikohtaamisesta LSD:n kanssa, ja päättyen 60-luvun loppuun, jolloin psykedeelitutkimukset oli pantu säppiin ja deelejä omin päin käyttäneet ajettu ahtaalle.

Kirja kuvaa niitä erilaisia lähestymistapoja, joilla deelitutkimusta lähdettiin viime vuosisadan puolivälissä toteuttamaan, sekä psykedeelien leviämistä tutkimusympyröiden ulkopuolelle. Opus maalaa selkeän kuvan siitä, kuinka psykedeeleihin aluksi suhtauduttiin suurella mielenkiinnolla ja innostuksella, ja kuinka ilmapiiri alkoi sitten asteittain kääntyä psykedeelivastaisemmaksi. Erityisen laajasti teos seuraa Timothy Learyn matkaa Harvardin psykologista vastakulttuurin ja vallankumouksen ikoniksi, jota Nixon tiettävästi kutsui "Amerikan vaarallisimmaksi mieheksi". Runsaasti huomiota saa myös Yksi lensi yli käenpesän -kirjan johdosta tunnetuksi tullut Ken Kesey Merry Pranksters -ryhmineen. Näiden lisäksi käsittelyssä ovat myös mm. Huxley, Watts, Ginsberg, Kerouac, beatnikit ja hippiliike. Jonkin verran sivutaan myös 60-luvun psykedeelisen musiikin skeneä. CIA:n kyseenalaisia deelikokeita (esim. "annetaan bordellin asiaakkalle salaa huumeita ja havainnoidaan seurauksia puoliläpäisevän peilin takaa") ei myöskään unohdeta.

Yksi syy sille, miksi pidän kirjan kuvaaman aikakauden meininkeihin perehtymistä nykyäänkin relevanttina on se, että sen kautta voi hahmottaa, minkälaiset asiat 60-luvun deelikulttuurissa kusivat, ja ammentaa sen pohjalta ymmärrystä jutuista, jotka on syytä toteuttaa tällä kertaa toisin.

Seuraava lainaus kuvaa kiinnostavasti tutkijamaailman sisäisiä jännitteitä psykedeeliasian tiimoilta: "In their enthusiasm [the researchers] returned from the Other World with a child-like energy that was often obnoxious to their middle-aged peers. They cut corners and bruised feelings and this more than anything contributed to the jealousy that lay behind the aura of "bad science" that began to surround LSD therapy." Osalla tutkijoista alkoi muodostua voimakas "me ollaan koettu jotain mitä noi ei" -klikki, jollainen ei varmasti edesauta sujuvaa keskinäistä vuorovaikutusta ja rakentavaa tieteellistä meininkiä. Muutenkin psykedeelien vaikutukset ihmisten persoonallisuuteen olivat paikoitellen aika vaikeaa nieltävää etenkin niiden vaikutuksia omakohtaisesti tuntemattomille. 

MAPSin Rick Doblin on sanonut pitävänsä yhtä suurimmista 60-luvun virheistä liian voimakasta vastakkainasettelua: "one of the bigger things of where I think Tim Leary went wrong, was this idea of the counterculture. And of course the culture itself was so repressive and was sort of pushing people in that direction, but our sort of lesson from the 60s is that we’re not wanting to be the counterculture. We want to be a part of the culture – the mainstream culture – and psychedelics aren’t inherently destructive of culture and people’s participation in it."

Vaikka psykedeelien käyttöön kohdistunut vastareaktio olisi hyvin mahdollisesti tapahtunut ilman Timothy Learyakin, oli Learyllä merkittävä vaikutus psykedeelikulttuurin ensimmäisen aallon ottamiin uomiin. Alettuaan hahmottaa psykedeelien potentiaalia ja ärsyynnyttyään psykologian, lääketieteen ja ylipäänsä tiedemaailman konservatiivisuuteen ja muutoksen hitauteen, Leary alkoi kääntää selkäänsä akateemiselle maailmalle ja ajaa psykedeeliasiaa muilla keinoilla. Hänen pyrkimyksenään oli mahdollisimman tehokkaasti edesauttaa modernin ihmisen itseoivallusta ja sosiaalisten normien kumoamista, tavoitteenaan uusi ihminen – luova, ekstaattinen, estoistaan vapautunut, yksilöllistä luontoaan vapautuneesti toteuttava olento, joka olisi tietoinen myös maailmamme ekologisista realiteeteista.

Learyn visio psykedeelimatkaoppaan ammatista: "A medical degree doesn't equip one to pilot a jet plane, or to understand the incredible complexities of consciousness. The LSD experience is so novel and powerful that the more you think you know about the mind, the more astounded and frightened you'll be when your consciousness starts to flip you out of your mind. A new profession of psychedelic guides will inevitably develop to supervise these experiences. The training for this new profession will aim at producing the patience of a first-grade teacher, the humility and wisdom of a Hindu guru, the loving dedication of a minister-priest, the sensitivity of a poet, and the imagination of a science fiction writer."

Learyn jalot päämäärät kompastuivat nähdäkseni mm. siihen, että hänellä oli liian kova kiire, sekä siihen, että hän oli liian varma itsestään ja asiastaan, eikä ymmärtänyt (tai halunnut uskoa), että status quon liian nopea järkyttäminen voi johtaa tuntuvaan vastareaktioon. 60-luvulle tultaessa psykedeeleihin suhtauduttiin vielä laajan optimistisesti, mutta vuosikymmenen edetessä ilmapiiri alkoi kääntyä yhä epäluuloisemmaksi, suorastaan vihamieliseksi. Leary uskoi, että jos tarpeeksi monet kokevat psykedeelien avaaman toisen maailman ja integroivat kokemuksensa mielekkäällä tavalla, syntyy positiivinen lumivyöry, jota mikään ei pysty pysäyttämään, ja joka päätyy totaalisesti mullistamaan koko elämäntyylimme. Hän myös (ainakin hetkittäin) uskoi tarvittavan kriittisen massan jo täyttyneen, ja piti kulttuurimme totaalista mullistumista muutamien vuosien kuluessa täysin vääjäämättömänä.

Timothy Learyn hahmoon kiteytyy mielestäni monia psykedeeleihin liittyviä ristiriitaisuuksia. Pidän häntä inspiroivana, mutta samanaikaisesti myös joltain osin vastenmielisenä hahmona. Leary oli monessa mielessä edelläkävijä ja uskaltaisin kutsua hänen aivoituksiaan hetkittäin nerokkaiksikin, mutta hänen lähestymistavassaan (ja henkilökohtaisessa elämässään) oli myös paljon kyseenalaista. Ainakaan tämän kirjan perusteella ei välity kuvaa siitä, että hän olisi liiemmin tutkaillut omia tekemisiään ja asenteitaan kriittisessä valossa.

Yksi kirjan useammankin henkilökuvan kautta ilmentämistä tosiasioista on se, kuinka psykedeelien edesauttama tilapäinen egon mureneminen ei väistämättä johda pitkällä aikavälillä myötätuntoisempaan käytökseen tai aidosti tasapainoisempaan egofunktioon (jonka voisi määritellä vaikkapa prosessiksi, jonka myötä ihminen käsittää roolinsa itseään suuremman kokonaisuuden osana ja pyrkii tuomaan ympärilleen hyvää, itseään ja omia yksilöllisiä tarpeitaan ylikorostamatta). Kenellekään erilaisia itsetuntemuksen menetelmiä tutkineelle ei liene yllätys, että vaikka ego kuinka monta kertaa tahansa murskautuisi, sen tilalle on aina mahdollista rakentaa uusi, entistäkin itsekeskeisempi versio. Egon hetkellinen haihtuminen ei pelasta ajatusvinoumilta tai kognitiivisilta sokeilta pisteiltä; nöyryyden oppiminen vaatii nöyryyden harjoittamista. Voisi kuvitella, että sellaisessa kulttuurissa, jonka tasapainoiseksi osaksi psykedeelien käyttö on integroitu, ja jossa set&settingiin kiinnitetään oikeasti huomiota, messiaspärähtelyt ja muut egotripit asettuvat helpommin rakentavampaan kontekstiin, kokeneempien pitäessä edes jonkinlaista jöötä.

Toinen kiteytys psykedeelikulttuurin kaksijakoisuudesta on 60-luvun puolivälin San Franciscon Haight-Ashbury-alue, jossa hetken ajan vallinnut, psykedeelien olennaisesti edesauttama vahvan utooppinen optimismin henki väistyi itsetuhoisen sekoilun tieltä. Valtavaa luovaa potentiaalia ilmentänyt, verrattain viaton skene alkoi vetää puoleensa yhä enemmän hyväksikäyttäjiä, opportunisteja ja yleistä paskaa meininkiä. Kun länsimaissa ei yksinkertaisesti ollut psykedeeleihin liittyviä traditioita, monet tajuntaansa luodanneet vetivät homman överiksi: ilman kokeneempien tukea voi olla hankala hahmottaa, missä kohtaa vapauden hurma alkaa ottaa enemmän kuin antaa, kääntyä tuhoisaksi pakkomielteeksi. Monet mielensä uudenlaisille kokemuksille ja katsantokannoille avanneet suhtautuivat avomielisesti myös hedonistisen kamakulttuurin tuhoisimpiin ilmenemismuotoihin, jotka ilmenivät psykedeelien ongelmakäytön lisäksi esimerkiksi holtittomana opiaattien ja stimulanttien kiskomisena. Vastuuttomaksi äityvä douppimeininki vetää luonnollisesti puoleensa myös järjestäytynyttä rikollisuutta väkivaltaisine lieveilmiöineen. Tämän lisäksi psykedeeli- ja hippikulttuuria toki myös demonisoitiin ankaralla otteella, ja huumesota polkaistiin käyntiin aivan uudenlaisella teholla. Vuosikymmenen lähestyessä loppuaan monet niistä, jotka kokivat ammentaneensa psykedeelikokemuksistaan konkreettista ja pysyvämpää hyvää, alkoivat pitää tästä elämänsä osa-alueesta selkeästi matalampaa profiilia.

Storming Heaven käsittelee teemojaan laajasti ja mukaansatempaavasti; tämän teoksen luettuani olen entistäkin nälkäisempi lukemaan aiheesta lisää. Hyvää kamaa, suosittelen lämpimästi kaikille psykedeelikulttuurin historiasta kiinnostuneille. Seuraavaksi aihepiirin tiimoilta pitäisi varmaankin lukea Martin A. Leen ja Bruce Shlainin niinikään kehuttu Acid Dreams – The Complete Social History of LSD.